Tassun seikkailu

Koko kesän Tassu katseli, miten Koipeliini seikkaili rakentamallaan lautalla. Tassu ei oikein välitä vedestä, siksi hän ei mennyt auttamaan Koipeliinia lautan rakentamisessa, vaikka tämä pyysi. Eipä hän sitten päässyt Koipeliinin mukaankaan.

Eräänä elokuun aamuna, kun Koipeliini vielä nukkui, Tassu teki jotain aivan luvatonta. Hän työnsi lautan varovasti veteen ja hyppäsi kyytiin. Aah, sitä vapauden ja jännityksen tunnetta. Aallot keinuttivat lauttaa, eikä Tassu välittänyt, vaikka tassut kastuivat.

Pian virta alkoi kuljettaa Tassua kauemmaksi rannasta. Vasta silloin hän huomasi, että Koipeliini oli vienyt rantaan pitkän kepin, millä tämä tavallisesti ohjasi lauttaa. Purjettakaan ei ollut; koko lautta oli typö tyhjä. Hätääntyneenä Tassu katseli taivaalle, minne oli alkanut kertyä tummia pilviä.

- Koipeliiniii! - apuaa, Tassu huusi, mutta kukaan ei kuullut.

Taivas tummui ja tuuli työnsi lauttaa ja Tassua eteenpäin. Aallot kasvoivat ja Tassun silmät pyöristyivät pelosta.
- Pidä kiinni ... pidä kiinni ... pidä kiinni, hoki Tassu itselleen.
- Viuuuuh ... voiskis, vinkui tuuli.
- Plits ... loiskis, ruiskivat aallot.
- Pidä kiinni!, huusi Koipeliini.

Mitä? Oliko se tosiaan Koipeliinin ääni? Tassu räpytteli vetisiä, kirveleviä silmiään, mutta uudet pärskeet ja pelko kastoivat ne heti uudelleen.

- Pidä kiinni, kuului aivan selvästi tuulen raosta. Tassu kohotti katsettaan ja näki hämärästi, kuinka Koipeliini juoksi vimmatusti korkealla kalliolla ja huusi taas jotain.
- Mitä, mitä en kuule, huusi Tassu.

Tassu ei voinut edes pyyhkiä silmiään, koska oli pidettävä kiinni koko ajan. Koipeliini näytti väreilevältä, pelastavalta enkeliltä huitoessaan ja hyppiessään kalliolla. Lentää Koipeliini ei osannut, mutta hän juoksi vimmatusti eteenpäin ja huusi ja huusi - mutta mitä?

Silloin aallot läiskäyttivät sanat suoraan Tassun naamalle: - Älä pelkää ... ja jotain. Mutta loput pisarat putosivat ja veivät sanat mennessään.

Enää Tassu ei pelännyt roiskeita, koska ne toivat sanoja:

- Älä pelkää ... plits ... tuuli puhaltaa ... loiskis ... pidä kiinni ... plits ... tuuli puhaltaa sinut ... loiskis ... hopeahiekkalahteen ... plits ... suoraan sinne ... plits ... juoksen vastaan ... loiskis.

Vihdoin lautta karahti hopeahiekalle suojaiseen lahteen. Tassu oli aivan näännyksissä ja hänen kaunis turkkinsa oli märkä ja takkuinen kuin kulkukoiralla. Hymy kohosi hänen huulilleen, vaikka oli vielä kahlattava rantaan. Tuolta tuli jo Koipeliinikin.

Koipeliini veti lautan kauas rannalle turvaan, sitten Tassu ja Koipeliini lähtivät rämpimään kotiin. Matkalla Tassu yritti pari kertaa aloittaa anteeksipyyntöä, mutta ei oikein osannut eikä jaksanutkaan. Koipeliini tyynnytteli ja sanoi, että puhutaan sitten, kun olet saanut kuivaa yllesi ja lämmintä sisääsi. Pian Tassu istuikin vaahtokylvyssä.

Sillä aikaa, kun Tassun housut kuivuivat, oli hyvä puhua.

- Anteeksi Koipeliini, Tassu pyysi, - minä olin tosi ajattelematon.
- Minä suutuin aivan hirmuisesti, kun huomasin sinun ja lautan kadonneen. Mutta suuttumus kyllä unohtui, kun säikähdin niin kauheasti. - Näytit niin orvolta ja surkealta suurella merellä. Kallioilla juostessani näytti kuin jokainen aalto haukkaisi sinut, huokasi leppynyt Koipeliini.
- Kiitos Koipeliini, olet oikea ystävä.
- Niin sinäkin Tassu.