Aamu-usvaa

Heräsin aamu-usvaan. Se kutsui minua avonaisesta ikkunasta nuoruuteen. Loikkasin mukaan paljain varpain. Matkalla mäkeä alas näin usvan keräämän satojen hämähäkkiseittien kunniakujan.

Löysin lempikiveni. Istuin siihen ja tunsin eilen keräämämme lämmön kosteuden läpi.

Ihana hiljaisuus. Ihana hiljaisuus ja epätodellisuuden tuntu.

Uiii, kuului jostain kaukaa; hetken päästä vastaus uiii. Vesi oli hiipivää heijastusta. Kaisla oli kumartunut peilaamaan itseään, ulpukka oli herännyt. Usvattaret tanssivat; ei ollut maata ei taivasta. Oli vain lempeä hiljaisuus, minkä rikkoi - loiskis. Aika suuri loiskis. Kalako? Iso kala?

Nousin hiljaa kiveltäni ja hiivin laiturille. Tiirailin laiturin raoista alas, mutta ei värettäkään. Vain toinen laituri veden pinnalla. Jäin makaamaan laiturille pää roikkuen alas. Täydellinen hiljaisuus jatkui. Lopulta nousin istumaan.

- Loiskis! Se tuli selvästi saaresta päin. Työnsin hiljaa kanootin veteen; varoin kopauttamasta melalla reunaa tai kiveä. Aloin meloa hiljaa kohti saarta. En nähnyt sitä usvan läpi, mutta tiesin, missä se on.

Sudenkorento tanssi rinnallani etsien vedenpinnalta pariaan. Kuikka huusi uii, vain kaiku vastasi kaukaa. Mietin juuri minne rantautuisin, kun loiskis kuului taas. Selvästi meren puolelta, minä siis sujautin kanootin pehmeään heinään rannan puolella.

Hiljaa, hiljaa, hoin itselleni. Tunnustelin paljailla varpaillani, etten risauttaisi oksaakaan. Pikku hiljaa alkoi isolla kivellä erottua hahmo. Loiskis - hän hävisi. Voi.

Mutta hän kiipesi takaisin kivelle. Minä seisoin henkeä pidätellen. Hän oli kaunis. Kostea iho kiilsi. Astuin hiljaa askeleen, kaksi, mutta kolmas oli liikaa: raks.

Silloin kaunis nuorukainen solahti veteen, vain pyrstö vilahti. Jäin hämmentyneenä seisomaan hiljaisuuteen.

Tumma taide

Jotain dramaattista oli tapahtunut. Vaistosin sen heti havahduttuani. Tunsin allani jotain kovaa ja sormeni alkoivat haroa hiekkaa ja kiviä; huomasin makaavani vatsallani kivisellä rannalla. Puiden läpi siivilöityvä aurinko väreili paljaalla selälläni kuin Claude Monet'n maalauksissa. Kun nostin katseeni, näin vieressäni maalaustelineen, rikki puhkotun maalauskankaan ja hiekkaan työnnettyjä siveltimiä. Kauempana näkyi tyhjiä tai puolityhjiä värituubeja. Jäin tuijottamaan maalaustelinettä, missä riippuivat rukkaset. Pikku hiljaa tajusin, että olin maalauksessani Pensselit santaan ja rukkaset naulaan.

Suuni oli yhtä karhea kuin ranta jalkojeni alla. Jos kerran olen maalauksessani, ajattelin, pitäisihän täällä jossakin olla korikin. Kori löytyikin juuri sieltä, minne olin sen maalannut. Korista löytyi vähän jäähtynyttä teetä ja leivänpalakin.

Vähitellen aivoni alkoivat toimia ja muistin, mitä oli tapahtunut. Aloin itkeä ja ihmettelin, miten taide voi minut hylätä monen vuoden jälkeen. Olenhan ollut uskollinen tutustumisestamme alkaen. Olen antanut sen riepotella minua kuin aallon harjalta toiselle; mutta se on myös painanut minut tummaan syliinsä, uskomattoman syvälle pinnan alle. Tanssitettuaan minua kuin viimeisessä valssissa se viskasi minut alastomana rannalle.

Tuohtuneena lähden kävelemään rantaa pitkin. Olen onnellinen, että maalasin rannan tyhjäksi: saan olla rauhassa ja miettiä asioita. Miksi ihmeessä maalasin rannan näin pahuksen kiviseksi! Pehmeällä hiekalla olisi edes helpompi kävellä. Kauemmaksi rantaviivasta maalasin onneksi kallioita; parasta kiivetä sinne istumaan ja miettimään. Mitä voisin nyt tehdä?

Maalauksen ikuinen päivä antaa aikaa ajatella ja rauhoittua. Lähden taas kävelemään rantaa pitkin. Kaukana niemen kärjessä näen jotain tummaa. Lähemmäksi tultuani huomaan, että rantavedessä kelluu ruostunut peltilaatikko - ihme, että se on pysynyt pinnalla. Vai aarteita vielä, ajattelen kyynisesti. Nostan kuitenkin rannalle laatikon, minkä kansi aukeaa yllättävän helposti.

Laatikko aivan pursuaa sanoja, mitkä ovat menneet aallokossa sekaisin. Alan nostella päällimmäisiä hiekalle ja vastaani tulee monia tuttuja sanoja: lapsi, aamu, kuu, sininen. Istun pitkän aikaa sanat suuri ja pieni kädessäni. Miksi sana suuri on pieni ja sana pieni niin suuri? Istuessani rannalla ympäröin itseni sanoilla. Se tuntuu mukavalta. Enkä ainakaan muista kuulleeni, että sanoille olisi joku tullut allergiseksi.