Kivet kasvavat hitaasti

I Kivet kasvavat hitaasti

Astu virtaan!
Pyyhi jälkesi,
jos haluat,
ettei sinua seurata.

Astu virtaan, astu
myötä- tai vastavirtaan,
et sinäkään ole sama kuin eilen;
pohjakivet liikkuvat hitaasti,
hitaasti vesi laajentaa uomaa.
                   Etkö uskalla
laskea kaarnavenettäsi vesille?
                   Älä pelkää:
pohjakivet kasvavat hitaasti.

Astu virtaan, etkö
etkö huomannut, kun hän tuli:
tumma varjo taivasta vasten.
Tunki jalat kivien koloihin,
ylväästi kohotti päänsä.
- Astu virtaan! sanoi
ja ojensi kutsuvasti kätensä.

 

Aika piirtää pintaan
laajenevia renkaita.
Aallot rypyttävät
kineettistä liikettä
pohjahiekkaan.
Kivi on raahautunut rannalle
hengittämään. Kuplat
kerääntyvät vaahdoksi ympärille.
Kivi on paennut
meren kiihkeitä käsiä.
Se haluaa odottaa -yksin.

 

Rakastat liukkaita kiviä
ja itkeviä luolia,
mutta hiljainen ranta pakenee.
Levität varjosi auringon eteen
ja valitat kalpeuttani.
Yrität muuttaa minut
pääskysen pesäksi, rajakiveksi, tukiksi,
joka kilpailee koskea alas, sinä
voittajana, minä juuttuneena
sumaan, kivien ja keihäiden
kolhima,

mutta et ymmärtänyt, että
savenvalajan on kaavittava
teoksensa tyhjäksi enne polttoa
- salaisuus sisälläni
räjähdin kirjaimiksi ja sanoiksi.

Maljani vuotaa yli.
Kuohut hiovat kiveä
sileämmäksi, sileämmäksi.
Milloin kasvan pieneksi,
saan siivet ja nousen?
Linnut lähtevät kohti etelää,
mutta keltaisten lehtien
lentomatka on lyhyt.

Kivet nousevat koskea ylös.
Kuohut vastustavat suu vaahdossa.
Sinä laskit alas kanootilla,
juutuit ylösalaisin pyörteeseen:
vesi ei osannut päättää
nielaistako vai sylkeä pois.
Oikeuden päätös: syyllinen.

 

Kivi loistaa pimeässä.
Naiselle on annettu kuun osa.
Siivuttamalla porkkanoita etsin aurinkoa,
ne nousevat ja laskevat.
Yksi vuotaa verta.
Myllymamman syliin mahduin
kokonaan; olin ehyt.

 

Kivi on pelosta sykkyrässä.
Suuret askeleet ovat pysähtyneet
viereen.            Miksi
huominen potku pelottaa
niin, ettei huomaa hymyä
                        tänään?

Kiemurtele irti!
Kiven kuori on kaunis
ja kova, mutta kukaan
ei tiedä, miten pehmeä
ja herkkä on sisin.

 

Ensimmäinen risahdus
Rintaa puristaa
Kivin on vielä talviunessa;
vain muutama kupla jään läpi

 

 

Löysin kuolleen kiven.
Kannoin sen kotiin.
Kuinka kevyt se oli:
jotain oli lähtenyt pois.

 

Joskus on oltava mykkä kuin kivi.
Joskus on oltava luja kuin kallio.
Joskus on oltava ylpeä kuin vuori
ja viisas kuin vaara.
Joskus on oltava särmikäs kuin lohkare,
joskus on vierittävä,
joskus on kannatettava,
joskus on syöstävä tulta,
mentävä virran mukana, upottava
mereen, aina, aina on noustava
ja yritettävä uudelleen.
Kaikki, kaikki rakkauden tähden.

 

II Toinen minusta lähti mutta toinen jäi

Rautalangasta ruudutin siivet
Nousin vuorelle ja odotin:
odotin itätuulta, se aamua odotti
odotin länsituulta, se päivää nukutti
odotin etelätuulta, se sadetta keinutti
odotin pohjoistuulta, se tuli
se tuli ja puhalsi
puhalsi lasit rautalangan rakoihin

Nyt lennän, minä lennän
korkealle, vain korkealla
säilyvät siipeni
mutta miten käy minun
                          miten käy
                                    miten

Etkö kuule kuinka katson
Etkö näe että kuulen
Istut viereen ja puhut
sateesta ja rahapulasta
mutta minulle ne ovat
liian suuria asioita

Olen jo muualla: 
Seison bussissa kaktusten keskellä
Kivet tulevat kadulla vastaan
Rinne kirkon takana täyttyy
Syyslehdet paakkuuntuvat ristin juurelle 

 

Olen kätkenyt kaikki ovet
ettei niitä suljettaisi
Tilkitsin ikkunat
ettei niitä avattaisi
Verhot vedän eteen
ettei minua nähtäisi
Haluan olla yksinäisyyden kanssa
                             kaksin
Ei, ei sälekaihtimet minä tahdon

 

Avaan ensyklopedian ja etsin
koska en tiedä:
mitä on maan takana
mitä on meren sivulla
mitä on ilman edessä
mitä on tulen alla
En ole katsonut uutisia
en tiedä mitä tapahtuu
minulle

Se tulee
ja menee,
peittää
ja jättää paljaaksi.
Kun se on mennyt,
lähdet rannalle
ja keräät koriisi
kaiken hylkytavaran.

 

Katselen ikkunasta;
ovi on auki.
Toinen minusta lähti,
mutta toinen jäi.

Katselen ikkunasta;
ovi on raollaan.
Maailma on kaukana,
vaikka se on minussa.

Katselen ikkunasta;
ovi on kiinni.
Suljin itseni ulos
ja maailman sisälle.

Löysin lapsen
päiväkirjasta mutta
löysin myös toisen
vieraan ja pelottavan
joka ahnehtii kaiken
Pimeänä päivänä
muuttaa kaiken:
pallot soikeiksi
neliöt pisaroiksi
joita tulee silmistäni
huomenna
kun jännitys on purkautunut
huutoon vuoristoradassa

 

kastan näkkileipää aamuteehen
                   tyhjiin puristettu teepussi
sumu ikkunan takana tiivistyy
kesällä se unohti minut saareen
olin onnellinen
                  rauha ja hiljaisuus

pengon komeroita, etsin, löydän
puolikuivuneet maalit
                 maalaan sillan yli

 

Koivu kumartuu kohti kiveä.
- Meidän on puhuttava, se sanoo.
Joka päivä laskeutuu keltainen kirje
suljetulle ovelle.

Tämä on kiven kolmas avioliitto.
Se pysyy hiljaa.
- En jaksa puhua. Edes itselleni.

 

Hetket kieppuvat ilmassa,
kunnes ne haravoidaan kompostiin.
Ne eivät kuole, vaan
ravitsevat uudet  haaveet.

 

 

Opin viisivuotiaana lukemaan
mutta vieläkään en osaa
en edes tavata
en edes aakkosia

Lähesty sivulta,
hiljaa ja varoen,
kuin vahingossa,
neuvoo runoilija.
Pääsinkin sisään silloin,
kun vähiten odotin:
siivotessani.
Ruuvi löytyi matolta.

 

Voi, mille tielle lähdit,
sanoi vanha nainen,
pitkälle kulkenut,
yhä vaeltaa sauvaan nojaten.

Voi, mille tielle lähdit,
sanoi ja hitaasti - empien -
pudisteli päätään,
muisti, kuinka kutsuva on tie,
kun kivet ovat pieniä,
kuinka sininen on taivas.

Voi, mille tielle lähdit,
sanoi ja pyyhki kyynelen,
kivet kasvavat
ja ne heitetään sinua kohti.

Voi, mille tielle lähdit,
sanoi ja muisti kiven,
mikä timanttina kiilsi,
kun sen löysi,
sydämeensä kätki.

Voi, mille tielle lähdit,
sanoo ja ottaa kiven kengästään,
katsoo taivasta:
yhä se on sininen.
Hymyilee surumielisesti
ja jatkaa matkaansa. 

 

 

Askelten rahina
oikea pyrkii edelle
vasen on jo väsynyt

Keltainen lehti kipittää
                kuin lapsi
vaikka on jo vanha

Sänkinen pelto odottaa
Tyhjät pullot särkyvät
Korret kumartavat päänsä
mutta lätäköistä heijastuu valo

 

III Kasvatan sinua, pikkukiveä, suureksi kallioksi

Olen hiekannut siemenet
                        talven yli
olen liottanut       yön yli
olen peittänyt multaan
                    kummun yli
olen pitänyt kosteana
                        meren yli
Miksi sanat eivät ole itäneet?

 

 

Odotan sanoja, runoa
mutta se ei löydä luokseni
ei tiedä nimeäni
Olen ollut isäni nimi
äitini nimi ja äiti
mieheni ja lasteni
mutta mikä on minun
nimeni, missä asun
Kuka asuisi minussa?

 

 

Olen puhelias kuten isäni
mutta hiljainen kuin äitini
Sana paisuu minussa
pullistaa vatsani
Kävelen taas Sirkkalankatua
ylöstakaisin, alastakaisin
jotta synnytys käynnistyisi
Muistan syntymän ihmeen
huikaisevan onnen
Aika pudotti pelon pois

 

 

Sinua odotan lapseni, sinua.
Vielä olet tyhjiä sivuja täynnä,
mutta syntymästä alkaa pisteiden lasku.

Miten osaan syöttää, juottaa, opettaa,
lohduttaa, kun itsellänikin on jano.
Pääskyset ovat lähteneet.
Yöt valvon peläten kätkytkuolemaa
ja päivät kuorin vanhoja perunoita.
Pimeät kujat ovat huolia täynnä;
niistäkö kertoisin
ja perhosten kerääjistä varoittaisin.

Neuvolakorttiisi kirjoitetaan aliravittu
ja huonosti hoidettu ja suositellaan
sijaiskotia, mutta sinä olet minun,
minun lapseni, vajavaisia sanoja täynnä,
mutta äidillesi rakas. 

 

 

Aallot lyövät rantaan sanoja.
Taas, taas ja taas.
Kerään niitä koriini
huomisen varalle,
mutta meri on pieni,
pieni lammikko vain;
ja vettä on riitettävä
vielä toisen lammikon kasteluun.
Ja sanat avaavat suunsa,
kuuluu täällä, täällä,
mutta sitten vain rätinää, kohinaa,
en löydä taajuuttasi.

 

 

Kasvatan sinua
               pikkukiveä
suureksi kallioksi
Kasvatan puutarhassani 
kitken ja kastelen
pensaat ja puut työnnän syrjään
               valon tieltä
Odotan ja odotan, milloin
puhkeat kukkaan,
vai oletko sananjalan sukua

 

 

Keväällä yllätyin,
miten suureksi
kivi oli jo kasvanut:
se oli meikannut kasvonsa
ja kääntyi minusta pois.

Voin vain toivoa,
että luonto muokkaa kiveäni
pehmeästi ja rakastavasti.
Voin vain toivoa, ettei
kivenhioja läydä kulmikasta lastani
ja hio sitä samanalaiseksi
kuin muut sileät kivet hänen korissaan. 

 

 

Jousimiehet kyyristyvät metsänreunaan
Painan sinut rintaani vasten
Kovat kannet suojaavat sinua
                                              ja minua

 

 

Kansien välistä punainen juova.
Miksi, miksi?
Miksi en huomannut?
Miksi en osannut auttaa?

 

 

Päätin lopettaa runojen kirjoittamisen
On osattava uida ja kuoria perunoita
mutta sitten tilaukseni tuotiin
Kaukaa, vaikka olin unohtanut
Oli aloitettava alusta:
syötä, juota, silitä, ota syliin
pienin, muiden sortama
ruoki ja rohkaise
Kunnes kivet kasvavat
Voit sulkea pellin
kun liekki on sammunut
ja kipinät lähteneet
Huone alkaa lämmetä

 

 

Yritän päästä runoon sisälle,
mutta paperi on liian ohutta.

Tuli ei harjoittele,
eikä säästä mitään huomiseksi.
Se haluaa elää hehkuvan hetken
kuten Katri Vala,
ja on jo poissa,
kun tuhkaa kerätään.
Miksi voin vain seurata sivusta? 

 

 

Eeva-Liisa Manner osaa kulkea
runon ja Andalusian teitä.
Hän osaa lukea kiven kirjoitusta.
Yritän seurata häntä,
mutta hän nousee aukiolle.

Näen jäljet, syvät jäljet,
mutta jalkani osuvat vain kuoppiin.
Aurinko, keskipäivän aurinko,
ja aukio suuri, liian suuri
- ylittää yksin.

 

 

Tunsin kohouman kalliossa.
- Ei, ei se ole polvi, sanoi kallio -
se on rinta, valmiina lasta varten.

Kuulin kallion huohottavan.
- Ei, en ole juossut, sanoi kallio -
aika on täysi: lapsi on tulossa.

Näin auringon nousevan.
- Ei, ei se ole aamu, sanoi kallio -
se on päivä, mikä auttaa lapsen maailmaan.

Kuulin yön tulevan.
- Ei, ei se kuu, sanoi kallio -
se on isä, joka tulee katsomaan lastaan.

Huomasin halkeaman kalliossa.
- Ei, ei se ole haava, sanoi kallio -
se on itku, mikä kertoo ilostani.

Näin pisaran kalliolla.
- Ei, ei se ole kyynel, sanoi kallio -          
se on sade, mikä tulee kastamaan lapsen.

Kuulin kallion kutsuvan.
- Kyllä, kyllä, tule tuuli -
tule ystävämme, tule
kummiksi lapsellemme.

Otin lapsen syliini.
Kuinka kaunis se on!

 

 

IV Haluan vielä maalata tämän huoneen

Hiljaisuus on mielimusiikkiani.
Kun alan maalata,
laitan sen aina soimaan.
Vain silloin pääsen
mielipaikkaani
- siniseen.

 

 

Aurinko maalaa maiseman.
Minä ruudutan kankaan
                   hiljaisuudeksi.
Pienin ruutu on rakkain.
Tiivistyneenä yksinäisyys,
hetket, joina matkustin
kauas sisälle.

 

 

Kuljen kohti aurinkoa.
Se on kirkas mutta etäinen.
Minun on kylmä.

Miten voin maalata kirkkaan?
Keltainen on liian lämmin,
valkoinen ei puhu minulle.

Löydänkö kirkkaan, jos
uskallan katsoa taakseni
ja hyväksyn tumman varjoni,
mikä minua tavoittelee?

 

 

Levitin soratien kankaalle.
Maalasin mustat suuret jäljet,
maalasin punaiset hyppivät.
Iloinen lörpöttely, laahaavat askeleet,
syvät huokaukset, kiroilu, kutsut, vihellys,
laulu, lohdutus, kaikki,
kaikki kulkevat kankaallani.
Hiekka kasvaa kankaan läpi,
kivet nousevat tien reunoille.
Talvella auto ajoi ojaan, mitä en
ollut edes maalannut.

 

 

Siveltimen rytmi kutsuu taivaan lähelle.
Maalaus valmistuu.
Löysin kauniin kiven malliksi,
kääntyneenä vasemmalle,
mutta sivellin etsii arven.
Rytmi pakottaa muistamaan,
liikkumaan metsässä hiljaa,
muistamaan,
miten otit kiven käteesi,
tunnustelit sen painoa,
liian kevyenä heitit pois.

 

 

Köyristä selkäsi vasten tuulta!
Pienet linnut lentävät siipiesi suojaan.
Annat voimia luoksesi tulevalle,
mutta rakkaus viiltää kaaret rintaasi.
Kaarnasi laivat uivat kauas.

Olet kuin runoilija: kurkotat aurinkoon,
vaikka olet maasta. Olet ikihonka,
mutta pelkäät pimeää. Huomenna -
huomenna ojennat oksasi
ja pysäytät auringon.

 

 

Odotatko minua tänään?
Olen jo paluumatkalla, mutta
haluan vielä maalata tämän huoneen.

Löysin vajosi rannalta
- omani on märkä ja tahrainen.

Soudatko sinä vai minä?

 

 

V Kohtaaminen

 

Minulla on oma kasvimaa
Se levisi niityn puolelle
jo kun oli lapsi
Tien kukkakaistaa
reunustivat hiekkalinnat
Maa nosti minua, minulle
aarteita: kulta- ja hopearahoja,
etanan, madon, leppäkertun;
heinäsirkka matkalla
toiselle rannalle ja
muurhaiset, muurahaiset

Surusilmäiset lehmät
katselivat aidan takana
Ne kantoivat selässsään pilviä
niillä minä ratsastin
Veli väitti, ettei paimenpojassa
ole virtaa; sisälläni sykähti
kuten myöhemminkin kun pojat
ovat minua narranneet

 

 

Varjot on heitetty sisälle.
Vaarin kello nurkassa               tik-tak
hypnotisoi minut muistamaan
                                               tik-tak,

miten ulkovalo taittoi
kotipihan puoliksi                    tik-tak
jäljelle jäivät vain raput ja
tuoreet havut raapimassa saappaita
                                               tik-tak.

Pieni tyttö matkalla
                        pihanperälle    tik-tak,
mutta sysi oli ahmaissut puuseen
ja aukoi jo suutaan
uutta herkkupalaa varten
                                              tik-tak. 

Pienen tytön kaksinkertainen hätä
purkautui itkuun ja housuihin
                                              tik-tak.

Entä nyt, kun hätä on
moninkertainen?                     Tik.

 

 

Nuoruuden unieni seinällä
ryöstettiin neito joka ilta.
Kun silitin nukkaa oikealle,
taivas tummui ja neito,
neito rimpuili kauhusta kirkuen.
Kun silitin nukkaa vasemmalle,
taivas oli lempeä ja neito,
neito vaipui käsivarsille
kainosti huokaisten.
Mutta ryöstäjä ratsasti aina
valkoisella hevosella
kuu olalla ja tähdet silmissään.
Ne silmät, ne silmät...

 

 

Nainen. Keski-ikäinen nainen
kapuaa hiekkaista mäkitietä kotiin.
Kantaa kassissa nuoruutta
ja  huomisen lihasopan aineksia.

Käsi tuntee sangan sitkeyden;
kuin elämä se taipuu mutta kestää.
Sivutaskussa, vetoketjun suojassa
pullottaa eläkeputki,
sen johtaja on ojentanut päivällä
kiitokseksi vuosien työstä.

Tuuli painaa takin sääriä vasten.
Puu kumartuu hipaisemaan väsynyttä
selkää. Keltainen lehti kieppuu
postilaatikon yli: sähkölasku ja
- Harlekiini - parin tunnin pako
palmujen alle.

 

 

Raollaan oleva ovi...

Hei, onko ketään kotona? Joo:
Kuraiset askeleet eteisen lattialla,
leivänmuruja pöydällä,
sulanut voi tiskipöydällä,
luettu lehti, keitetty kahvi,
kuorrutettu pyykkikoppa,
roiskittu pesuallas,
pilkutettu peili,
kuraiset askeleet eteisen lattialla,
raollaan oleva ovi...

Aha, olet lähtenyt taas.
Muista tulla ajoissa kotiin!

 

 

Aamutee on sameaa.
Silmälasit likaiset.
Lehden painomuste haisee,
eikä kulttuurisivuilta löydy
yhtään kirja- eikä taidearvostelua.

Viivi ja Wagner saavat aikaan
jo pienen värähdyksen suupielessä,
mutta lehden nurkassa erottuva päivä
herättää lopullisesti:
on keskiviikko
- mummin muru tulee tänään!

 

 

Voi kuinka turvallinen
on pieni käsi kädessäni.
Vikkelät jalat kiipeävät puolestani;
notkea selkä poimii pudonneen kynän.

Väritän pallon punaiseksi
ja yhdistän viivan pisteestä pisteeseen
                           - vuodesta vuoteen.
Leikin taan nukkekodilla, missä
perhe ruokailee yhdessä.

Olen odottanut kumppania, joka löytää
minusta lapsen jälleen,
olen kaivannut silmiä, jotka katsovat
hyväksyen ja rakastaen.

 

 

Tanssimme valssia
hitaasti, hitaasti, keinuen.
Tanssit kuin enkeli, sanoit.
                      Juuri silloin
enkelin pitkä vetoketju
aukesi keskeltä selkää.
Pidä kiinni, pyysin.
Karkasimme ulos mäntyjen keskelle.
Nojasin puuhun ja sinä,
sinä vedit vetoketjun puolikkaat
yhteen.

Nyt enkelin askeleet painavat
ja vetoketju on korvattu napeilla.
Siiventyngät köyristävät selkää.

 

 

Sinä tulit joelta;
kasvoit virtaavaan veteen.
Minä tulin vuorilta;
sydämeni syvällä kalliossa.
Kohtasimme.
Vesi nousee
tippukiviksi luolaan,
kallio pehmenee.
Siemen itää,
mutta taimi halkaisee kallion
vasta tuhansien vuosien päästä.

 

 

Ämpärillinen tuhkaa:
monta runoa
Jokin on palanut pois
mukana kipinät
jotka sinkoilivat turhaan
Turhaanko?
Muistan tähdenlennot
paremmin kuin
yötäpäivää palavat ulkovalot

Ämpärillinen tuhkaa
levitettäväksi tuuleen
kompostiin kukkapenkkiin
ravitsemaan pensaita, ruusuja
ruusupuiston minä rakennan,
missä kävelen hiljaa, mutta

Mutta tuoksu on liian huumaava
huumaava minulle
tuoksuton ruusupuisto, ei, ei
eivätkä ruusut kasva
kalliolla vain kivet ja tuuli
ja kanervat
kanervat
kanervat ja tuhka