Muistoja lapsuudesta

                                    SYNTYMÄ

Elokuun 19. päivänä oli kaamea loppukesän myrsky. Tuuli piti kumeaa ääntä ja se syöksyi pelloilta metsään ja taas takaisin. Puut taistelivat urheasti vastaan, mutta moni joutui luovuttamaan. Puita kaatui metsässä, mutta myös pihoilla ja teillä. Juuri sinä päivänä päätin syntyä. Vähän dramatiikkaa, ajattelin varmaan. Mutta olisi pitänyt ajatella vanhempianikin.
     Vanhempani asuivat isäni veljen luona pienen talon yläkerrassa kaukana keskustasta. Nuorella parilla ei vielä ollut omaa asuntoa. Talolle johtava tie kiemurteli suuren metsän läpi. Tiellä olevat kuopat ja korkea keskusta eivät haitanneet hevosella kulkijoita, eikä muita kulkijoita paljon ollutkaan.
     Isä lähti hakemaan kätilöä. Avuksi hän sai vanhan kuorma-auton, millä sitten kätilöä tuotiin. Mutta tuuli oli kaatanut paljon puita tielle. Isälläkin oli todella hiki, kun hänen ensimmäinen tyttärensä syntyi. Äidillä tietysti vielä enemmän, kun apu viipyi ja viipyi. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja tässä olen.

Ensimmäinen kuva minusta on noin kahdeksan kuukauden ikäisenä. Istumme porukalla isän veljelleni tekemässä polkuautossa. Minä olen äidin sylissä, takana on isäni ja oikealla isäni sisar, tätini Irma. Muut katsovat kohti kuvaajaa, minulla on hauskempaa katsottavaa. Edessäni on suloinen kissanpentu, ja se kiinnostaa minua enemmän kuin kuvaaja. Missähän isoveljeni on seikkailemassa, kun ei ole kuvassa?
     Kuvassa loistaa kalju pääni. Siihen aikaan lapsilla oli d-vitamiinin puutetta ja monilla sääret vääntyivät pahasti. Minun tukevia jalkojani mikään ei pystynyt vääntämään, mutta minulle ei tullut lainkaan hiuksia eikä hampaita. Dramatiikalla tultiin ja silti täysin hampaaton tyyppi :-)
    Sain jonkin piikin ja sen jälkeen alkoi hiuksia tulla yhden tytön tarpeiksi. Hampaitakin alkoi tulla, mutta reunat ovat vähän röpöllisiä vieläkin. Hyvin on kuitenkin pureksittu monia asioita ja ruokaakin kyllä.

Olin kuulemma pienenä(kin) sellainen, että kun innostuin jotain tekemään, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta. Äiti sanoo, että minut sai rauhassa jättää hiekkakasalle istumaan, en siitä minnekään lähtenyt, koska kaivelin ja muotoilin hiekkaa ja tutkin kaikkea seassa olevaa jopa tuntikausia.
     Kerran kun puhuimme lapsuudestani, isä sanoi, että vaikeinta oli saada minut oppimaan istumaan potalla. Tai istuin kyllä siinä tyytyväisenä, mutta mitään ei tapahtunut. Kun minut nosti ylös, pissat tulivat saman tien. Mitään ei siis käskien tehty eikä tehdä.

Tässä olen Myllypappan edessä kuvassa, missä on suuri porukka. Pappan sisaruksia lähti aikoinaan Amerikkaan ja he tulivat Suomessa käymään. Silloin tietysti otettiin valokuva. Sen verran muistan, että kuvaa otettaessa Pappa kysyi meiltä lapsenlapsilta, kuka tulee hänen syliinsä. Toiset serkut luimuilivat jossain eivätkä kehdanneet. Kun toiset vielä pohtivat, minä oli jo varannut paikan. Näytän pieneltä mummolta. Paitsi tukka, mistä kerron myöhemmin.
     Minulla on päälläni ainoa hame, mistä tykkäsin. Tämä on raidallinen ja geometrinen. En yhtään tykännyt äidin valitsemista kirjavista kukkamekoista. Mieluiten pidin veljen vanhoja samettihousuja ja minulla on muistikuva, että pidin niitä aina. Mutta kuvista paljastuu, että kylään mentäessä äiti on saanut mekon päälleni.

                                    UUNA VAARASSA

                                                Maalaukseni vuodelta 1981

Kesäaamu oli jo herännyt, kun äiti tuli lehmiä lypsämästä. Lehmät olivat kaukana takaniityllä. Usein äiti meni sinne hevosella ja kärryillä, koska maidot oli tuotava talolle kylmään. Joskus hänellä oli apua lypsämisessä, koska lehmiä oli kymmenen. Joukossa oli omakin lehmämme. Oli hienoa omistaa lehmä, koska silloin perheemme sai aina maitoa ja voitakin.
     Isä oli talon töissä, milloin kyntämässä, milloin kylvämässä, milloin korjaamassa satoa. Asuimme isäni sedän luona, sieltä äiti ja isä olivat saaneet työtä. Minä olin vähän yli kaksivuotias ja veljeni neljän.
     Aluksi asuimme alakerrassa suuressa tuvassa, mutta sitten yläkerran huone kunnostettiin ja tapetoitiin ja olimme muuttamassa sinne. Minä olin ylhäällä touhuamassa jotain omiani, äiti kantoi tavaroitamme ylös huoneeseemme.
     Äiti on kertonut, että kun hän oli alhaalla taas hakemassa jotain, hän kuuli ylhäältä kauhean huudon. Kun hän ehti ylös, minä makasin tajuttomana lattialla pistorasian vieressä. Pistorasiasta pienet sormet olivat ottaneet kannen pois.
     Palasin tajuihini, mutta nukuin koko päivän.

Kun tapahtumia on pohdittu, niin yksi mahdollinen selityskin on löydetty:
     Naapurin mies Martti tapetoi yläkerran huoneen. Minä seurasin tarkkaavaisesti kaikkia tapahtumia. Välillä olin tapetoijan jaloissa ja hän käski minut pois. Mutta välillä olin hiljaa vain katselemassa. Tapettien laittoa varten Martti kiersi pistorasian auki, jotta hän sai tapetin kauniisti. Kansi oli kiinni kapeilla pitkillä ruuveilla.
     Laitettuaan tapetin Martti ruuvasi kannen takaisin, vai laittoiko hän sen sormilla kiertäen alustavasti ja hänen tarkoituksensa oli ruuvata myöhemmin kansi piukkaan.
     Totuutta ei tiedetä. Tiedetään vain, että tarkkaavainen tyttö on nähnyt, miten kansi lähtee irti. Pienillä sormilla olin saanut kannen irti ja olin kai seuraavaksi näpräillyt hauskan näköisiä ruuveja ja johtoja rasian sisällä.
     Pang! Onneksi siihen aikaan jännite ei ollut niin voimakas kuin nykyisin. Onneksi pistorasia oli sen verran ylhäällä, että putosin pois virtapiiristä tajuntani menetettyäni. Onneksi en kuollut.
     En muista tapahtumista mitään muuta kuin sen, että makasin sängyssäni ja ympärilläni oli koko talon väki ja kaikki katsoivat minua huolestuneina.

                                   SAUNAAN

                                                             Maalaus 1980-luvulta

Ikkunan alla oli penkki. Olin siinä polvillani ja katsoin ulos. Näin lumikinosten keskellä polun saunalle. Savu kiemurteli hauskasti saunan piipusta. Ensin se meni toiseen suuntaan, sitten toiseen ja välillä se oikein pölläytti pilven itsensä ympärille.
     Äiti oli laittanut saunan lämpiämään. Pian isä tulisi metsästä ja pääsisimme saunaan. Varis kökötti saunan piipun päällä. Lunta oli niin paljon, ettei se päässyt mielipaikalleen harjalle. Pian se kyllästyi savuun ja lähti lentämään kylälle päin.
     Isä tuli hikisenä metsästä ja halusi heti saunaan. Minut käärittiin suureen vilttiin ja pääsin isän turvalliseen syliin. Kesällä sain ratsastaa hänen olkapäillään, mutta talvipakkasella olin tiukasti viltin sisällä lämpimässä. Oli jo pimeää, mutta saunan ikkunalla kutsui meitä lyhty. Veli lonksutti itse jalassa suuret saappaat. Ne oli helppo potkaista pois saunan eteisessä. Jätimme likaiset vaatteet sinne ja pujahdimme saunan puolelle lämpimään.
     Minä istuin lauteilla vain hetken. Löyly tuntui liian kuumalta. Äiti antoi vettä pesuvatiin saunan lattialle. Leikin siellä muiden löylytellessä. Puuritilä tuntui mukavan hassulta, koska varpaani menivät aina ritilän rakoon. Kyykin pesuvadin vieressä ja leikin, että sormeni on kaarnavene, mikä ui lammessa. Mutta lammesta alkoi nousta sumua, ja kaukaa kaukaa kuulin äidin hätääntyneen äänen:
     - Mikä Uunalle nyt tuli?
     Muuta en muistakaan. Heräsin, kun isä kantoi minua vilttiin käärittynä sisälle. Olin aivan ilman vaatteita, eikä isälläkään ollut mitään päällään. Meistä nousi höyryä ja oli kummallinen olo.
     - Ei mitään hätää, sanoi isä. - Siellä alhaalla oli varmaan vähän häkää. Kohta tulee taas hyvä olo.

                                  POIKATUKKA

Tässä kuvassa olen serkkuni kanssa. Minä olen tuo isompi, joka on joutunut luovuttamaan mielimekkonsa pienemmälle. Kuvassa on paha murtuma juuri silmäni kohdalla. Jalassani on mielijalkineeni: suuret saappaat. Ne oli aina helppo laittaa jalkaan ja sitten taas potkaista pois. Eivät kiristäneet eivätkä painaneet.
     Mutta tukka! Wau! Persoonallinen leikkaus. Tämä on isän ja minun yhteinen suuri salaisuutemme. Ymmärrän nyt, miksi äiti oli aina vähän pettynyt tyttönsä tukkaan. Näin jälkeenpäin lohduttaudun sillä, että äiti sai sitten enkelikiharaisen tytön seuraavaksi.
     Me hiippailimme isän kanssa liiterin taakse. Minä istuin kannolla ja isä leikkasi hiukset poikatukaksi. Isällä oli sellainen hieno hiustenleikkuukone, missä oli kaksi kahvaa ja niiden välissä piikkihampainen möykky, mikä katkoi hiuksia, kun isä puristi kahvoista. Hihitimme yhdessä, kun tulimme takaisin. Meillä oli kauhean hauskaa.

Olen aikuisena miettinyt, että halusiko isä minun olevan poika. Koskaan lapsena sellaista ei kuitenkaan tullut mieleen. Olin isän ensimmäinen lapsi, vaikka minulla on isoveli. Äidillä oli poika, kun vanhempani menivät naimisiin. Aina olimme kuitenkin perhe, enkä koskaan muista, että veljeäni olisi käsitelty eri tavalla. Luulen, että minulla oli poikamaisia ominaisuuksia ihan omasta takaa.

                                      HÄTÄ KÄDESSÄ

                                             Kuvassa veljen kanssa

Pikku-Uuna tykkäsi miehistä: vanhoista, karvaisista, ryppyisistä, rähjäisistä ja etenkin partaisista. Muutaman päivän vanhasta parrasta sai hyvää partarahnua, kun hinkasi omaa poskea partaa vasten.
     Koska Uuna tykkäsi kaikista kylän miehistä, hän kiipesi tietysti heti syliin, kun joku tuli heille käymään. Virtasen Kallen kanssa hän kyllä kinasi kovin, koska Kalle väitti, että tytön nimi on Uuna Halattu eikä yhtään lemmitty, uuna väitti tomerana takaisin, että Uuna Lemmitty eikä yhtään halattu. Lemmitty oli tytön oikea toinen nimi, siksi hän piti siitä niin tiukasti kiinni.
     Uunan isällä oli tuvassa höyläpenkki. Se oli tielle päin olevan ikkunan edessä. Usein tyttö istui höyläpenkillä ja katseli, tuleeko kukaan. Kerran sitten naapurin mies, Martti, tulikin kylään ja istui tuolille siihen höyläpenkin eteen. Tytöllä oli hyvä tähystyspaikka: hän näki, että Martilta oli tukkaa lähtenyt. Ylhäältä katsoen päälaki näytti aivan kaljulta. Ei Uuna tuntenut sellaista sanaa kuin kalju, joten hän ilmoitti innoissaan tähystyspaikaltaan:
     - Tyhjä!
     Uuna ei silloin ymmärtänyt aikuisten naurun syytä, mutta hänestä tuntui kivalta, että hän osasi sanoa jotain hauskaa. Tietysti hän sitten toisti monta kertaa, tyhjä, tyhjä ja taputteli kaljua päätä.

Kesällä oli kiva lähteä naapuriin, Virtaselle, käymään, kun äiti antoi luvan. Virtasella oli lapsia ja yhdessä oli kiva leikkiä. Matka ei ollut pitkä, mutta yksi pelottava paikka oli aina ohitettava. Veli oli kaksi vuotta vanhempi ja meni aina kovaa vauhtia edellä. Uuna jäi ladon suojaan tuijottamaan lampea. Piti tarkistaa, onko näkki varmasti pohjassa, ettei se huomaa ohi yrittävää tyttöä. Jos pinta väreili hiukankin, tyttö tuijotti herkeämättä työntyykö pinnan yläpuolelle kaihistutta pää ja pitkät rupiset, lonkeroiset, kädet, mitkä ojentuvat ja nappaavat tytön ja vievät syvyyksiin.
     Veli huuteli jo kaukaa, mutta Uuna ei millään uskaltanut ohittaa lampea. Vesi väreili ja väreili. Vihdoin näkki ui syvälle ja vesi tyyntyi. Silloin tyttö juoksi niin kovaa kuin pienillä jaloillaan pystyi.
     Siinä vaiheessa Uuna ei muistanut, että takaisinkin on vielä tultava. Kerta kerralla hän uskalsi mennä rohkeammin, eikä äidin kanssa naapuriin mentäessä tarvinnut pelätä näkkiä lainkaan. Uunasta tuntui kivalta kasvaa isommaksi ja selvitä monista arkisista asioista ihan itse.

Kerran perhe oli syntymäpäivillä samassa naapurissa. Äiti jutteli kylän naisten kanssa, kun Uuna meni kertomaan kakkahädästään. Äiti muistutti, että onhan siellä huussissa lasten reikä ja rohkaisi selviämään ihan itse. Niin selviänkin, tyttö ajatteli, ja lähti reippaasti kohti huussia. Hän harmitteli mielessään, miksei heillä kotona ole sellaista lasten paikkaa.
     Uuna kiersi polkua ulkorakennuksen päähän. Kukkia oli polun varrella, mutta ei ollut aikaa enää pysähtyä. Harmaa ovi oli suljettu pyörivällä puupalalla. Mutta se oli korkealla, aivan liian korkealla. Tyttö yritti sovittaa jalkansa rappuna toimivan kiven korkeimmalle kohdalle, mutta ei millään ylettynyt avaamaan ovea. Ja sitten avaaminen olikin jo myöhäistä.
     Uuna seisoi ja seisoi onnettomana huussin edessä. Vihdoin hänen veljensä tuli katsomaan, missä tyttö viipyi.
     - Hae äiti, pyysi tyttö vaisusti.
     Äiti on äiti, hän osaa lohduttaa ja järjestää ongelmat. Olihan talossa tyttöjä; pian varahousut löytyivät ja niin leikit taas jatkuivat iloisesti.

                                                 MUISTO

Kesä oli jo niin pitkällä, että kaikki voikukkien hahtuvat olivat lentäneet taivaan tuuliin. Voikukkien varretkin olivat jo häipyneet johonkin. Se suretti Uunaa, koska niistä olisi saanut hyviä aineksia makaroniruokiin: varrenpalat menivät ihanasti kipparalle.
     Uuna lähti metsänreunaan katsomaan, olisivatko kanervanmarjat jo valmiita poimittaviksi: Molla ja Petteri, ja Vauvakin, pitivät marjapuurosta. Kanervanmarjat olivat ihanan kevyitä, ja niitä oli mätäskaupalla.
     Uunan ruosteisessa peltimukissa oli vasta pohja peitossa, kun pojat löysivät hänet. Veli ja hänen kaverinsa halusivat tytön rosvo ja poliisi -leikkiin - poliisiksi tietysti. Uuna lupautui, jos pojat poimisivat hänelle koko mukillisen kanervanmarjoja. Pojat halusivat erillisen kipon, ja he halusivat poimiakin eri paikassa, omassa rauhassaan.
     Ihastuneena Uuna ajatteli koko sitä kanervanmarjamäärää, minkä hän nyt saisi. Kaukana metsässä tyttö näki poimimaan kumartuneitten poikien päät. He poimivat ahkerasti ja olivat yllättävän nopeasti valmiita, olihan heitä kaksi.
     Uuna piti itsekin rosvo ja poliisi -leikistä; tosin olisi ollut hauskempaa mennä itse piiloon. Veljen kaveri oli kyllä ihan kiva, voi kai sitä etsiäkin. "...97...98...99...SATA!"
     Ensin lammen taakse, sitten ulkorakennuksen nurkalle - ei ketään! Paitsi ihania ruosteenpunaisia kauraryynejä monta puskaa. Pässinkarsinaan Uuna ei uskaltanut mennä, koska pässi oli veljen ja tavat sen mukaiset. Kun tyttö oikein kurkki, hän näki, etteivät rosvot olleet pässin katoksessakaan. Poikien vanha maja sananjalkojen alla piti myös tarkistaa. Ennen kuin pojat löytyivät, Uunan jokainen tasku oli pullollaan mausteita tulevaa puuroa varten.
     Uuna asetti lapset vaunuihin riviin istumaan, että nekin näkisivät, kuinka paljon hänellä oli kanervanmarjoja ja kuinka suuri kattilallinen puuroa niistä tulisi. Kattilan hän oli saanut äidiltä, koska siinä oli pienen pieni reikä. Tyttöä reikä ei haitannut, koska lammesta sai helposti vettä lisättäväksi. Hän oli edellisenä päivänä kerännyt oksia polttopuiksi ja työnteli nyt niitä hellana toimivan vanhan tuolin alla olevien kivien päälle. Mausteita oli ihana ripotella veteen: osa jäi kellumaan pinnalle, mutta osa painui pohjaan ja värjäsi veden kellertäväksi. Kyllä väri muuttuisi oikeaksi, kunhan hän lisäisi kanervanmarjat.
     Uuna hämmenteli keitostaan ja mietti, käyttäisikö vain osan marjoistaan, koska niitä oli kerrankin niin paljon. Hän päätti käyttää kaikki marjat, ja ajatteli, kuinka jänskää olisi sekoittaa oikein paksua puuroa. Sitä myös riittäisi lapsille ainakin kahdeksi päiväksi. 
     Uuna otti käteensä astian, mikä oli kukkuroillaan kanervan-marjoja. Hän silitteli päällimmäisiä marjoja: ne olivat ihanan kahisevia ja kevyitä. Yhdellä ranneliikkeellä hän kippasi koko astian sisällön valmiiksi maustettuun veteen. Hölmistyneenä hän jäi tuijottamaan puuroaan - SAMMALIA! Silloin alkoi todellinen rosvojen takaa-ajo.